En koskaan uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä. Tai ihmisten kertomuksiin rakkaudesta, jotka kuulosti elokuvateattereiden vetävimmiltä leffoilta. Ja silti kaiken aikaa kuvittelin rakkauden olevan juuri sellaista. Että on halu rakastaa aina vain uudelleen ja uudelleen. Ajelisimme pimeydessä ajovalojen heittelehtiessä mustan tien pinnassa. Pysähtyisimme pellon reunassa olevalle levennykselle ja kävelisimme tallautuvaa heinikkoa eteenpäin jutellen elämää suuremmista asioista. Sitten saderintama kaartaisi yllemme ja pulleat vesipisarat saisivat hiukseni kihartumaan entisestään. Hän ottaisi kädestäni kiinni ja juoksisimme autolle väistellen samalla lätäköitä, joista roiskuva vesi kastelisi kenkämme. Istuisin pelkääjänpaikalle ja hän säätäisi puhaltimet täysille. Hän katselisi minua pitkien silmäripsiensä alta. Sanoisi rakastavansa, minua. Minua, jonka hiukset ovat liimaantuneet pitkin niskaa ja vaatteet haisevat märälle sammalelle. Joka on unohtanut syödä purkkaa ennen sovittua tapaamista. Jonka paidalle on tipahtanut muutama tippa teetä. Eikä edes se häiritsisi, etten osaisi sanoa siihen mitään. Tyytyisin vain hymyilemään takaisin pelon vallatessa mieleni. Mutta hän tietäisi, miksi. Hän lupaisi odottaa siihen saakka kunnes olisin valmis sanomaan ne sanat ääneen. Hän lupaisi pysyä vierellä, vaikken aina haluaisikaan nähdä tai jutella. Sillä hän ymmärtäisi, miksi. Eikä minun tarvitsisi selitellä. Tai pyydellä anteeksi.
Ja kun sitten rakastuin, se yllätti minut itsenikin. Näin viljan väriset hiukset, jotka ylsivät korvan ylitse. Ja silmät, jotka vain vilkaisivat minua. Ja yhtäkkiä tunsin kipristelyä mahanpohjassa, enkä halunnut muuta kuin kohdata niiden silmien katseen uudelleen ja uudelleen. Mutta ei tullut pimeyttä, eikä peltoa sateessa. Ei autossa hiljaa lausuttuja sanoja, jotka saisivat minut hiljaiseksi. Tuli pelko, joka pakotti minut piilottamaan sen heiveröisen tunteen syvälle sisälleni. Joka romutti haaveet yhteisestä tulevaisuudesta. Joka käski paeta ja unohtaa. Sillä miksi kukaan rakastaisi minua. Tai jättäisi särkemättä sydäntäni. Ja mikä pahinta. Mitä jos se olisinkin minä, joka en enää rakastaisi. Mitä jos en ikinä uskaltaisi rakastaa ketään. Mitä jos olisikin niin, että olisin se, jolle ei olisi tarkoitettu ketään. Että osani olisi jäädä yksin ja löytää muita syitä siihen, että osaisin olla onnellinen elämäni loppuun asti. Ja niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja...
