Istun keittiössä. Pöydällä on kasa lukion kirjoja. Yritän lukea enkun sanakokeeseen, mutta teksti vaan sumenee mun silmissä. Kuulen miten ääni mun pään sisällä sanoo -Sä oot niin paska. Et tuu pääsemään ees kursseja läpi. Miksi sä edes yrität. Paska. Sellanen sä oot.
ja mä annan vaan sen äänen kuulua. Se turruttaa mun omat ajatukset. Pitää vaan jaksaa yrittää, mutta musta tuntuu ettei musta oo siihen. Yrittämiseen. Mihinkään. Kaikki päivät vaan kulkee hitaasti eteenpäin niinku höyryveturi, ja mä tuun kaukana perässä. Koulun jälkeen oon niin poikki henkisesti ja fyysisesti, että haluaisin vaan nukkua. Nukkua sen kaiken väsymyksen pois. Kaipaan kesälomaa. Sitä, ettei ollut unirytmillä ollut merkitystä. Jos ei illalla saanut unta, oli aina mahollista nukkua aamulla pitkään.
Tuijotan koulukirjoja ja pudistan mielessä päätäni. Miks mä kuvittelin, että lukio ois muka mun paikka. Miten mä kuvittelin, että mulla ois ollu motivaatiota opiskella. Miten mä kuvittelin, että kaikki ois ollu kevään jälkeen ohi.
En mie sitä etteikö se ois ollu mukava. Päin vastoin.
Mutta mun päähän ei mahtunu sellasta ajatusta,
että joku vois oikeesti olla hyvä ihminen.
Minulle.
En mie ansainnu sellasta kohtelua.
Mie, joka olin niin paha.
Mie, joka en koskaan osannu tehä mitään oikein.
En mä ollut toivonut tällaista elämää. Ahdistusta, joka oli kaikkea muuta vahvempi. Ei se yksi sana riittäisi koskaan kertomaan, kuinka pahoillani oikeasti olin.
Ennen mä itkin, koska oli paha olla. Nyt mä itken, koska on niin jäätävä ikävä. Tajuatko ees, kuinka paljon susta välitän. Päivästä toiseen valtaat mun ajatukset. Et anna mulle ees rauhaa, ilmestyt mun uniin öisin. Kannan sua mun heikoilla olkapäillä. Hennoilla hartioilla. Kannan sua mukanani päivästä toiseen, vaikken aina jaksaiskaan. Tajuutko, teet mun elämästä vaikeen. Joskus mä mietin, löytäispä oikeen. Sit mä tajuun, et sehän olet sä. Kenen muunkaan mä tahtoisin vierelleni kävelevän. Pysyisit vierellä aina. Tänään ja huomenna.