tuntuu niin turhalta
edes ajatella
uusien kuvien julkaisemista instagramissa
kun samaan aikaan
koko maailma on s e k a i s i n
tuntuu niin pahalta
sulkeutua
ja jättää ulkopuolelle ihminen
jolle olet viikkoa aiemmin kertonut
mikä olisi paras lahja
jonka voisit k o s k a a n saada
oon niin väsynyt olemaan jotain
mitä en ole
niin väsynyt kertomaan
mitä milloinkin tunnen
ja miksi
en halua kenenkään yrittävän
ymmärtää mua
koska kukaan ei siihen kykene
vihaan elämää ja sinua
joka juuri nyt seisot huoneessani
ja tunkeudut reviirilleni kyselemättä
en jaksa kohdata kasvojasi
vaikka tiedän
että ehkä odotat sitä
miksi et voi odottaa hetkeä
jolloin olisin valmis tekemään sen
et voi kuvitella
että asiat menevät
a i n a
niin kuin olet halunnut niiden menevän
tiedän
että satutin sinua
satutan tälläkin hetkellä
mutta tiedätkö
en osaa tehdä muutakaan
ja juuri siksi haluaisin vain kuolla
etten joutuisi sanomaan
niitä sanoja
kaiken tuon onnenkuplasi keskelle
jossa elät
puhut lapsista
joita et tule koskaan saamaan kanssani
puhut avioliitosta
kodista pohjoisessa
jossa minä en tule ikinä asumaan
ehkä vielä joskus löydät sen ihmisen
joka tekee sinut onnelliseksi
mutta siihen asti toivon
että jättäisit minut rauhaan
mielessäni on vain kumiseva tyhjyys
ja loputon pudotus
joka päättyy kuolemaan
ja kuolema korjaa
kun on sen aika
se korjaa väsyneen kulkijan
jonka voimat viimein vähenevät
hiipuvat hiljalleen
jokaisen otetun askeleen myötä
m u t t a
voisitko nyt vain poistua elämästäni
ennen kuin en enää kykene kirjoittamaan
uusia sanoja
jotka pitävät minut järjissäni
olen liian väsynyt esittämään
että kaikki on hyvin
vaikka haluaisin kiljua ja huutaa sinulle
-katoa silmistäni
haluan vain kotiin
voisitko lähteä
en oikeasti jaksa kohta enää kirjoittaa
tämä tekee minut hulluksi ja vihaiseksi
ja saatan kohta tehdä jotain harkitsematonta
en oikeasti haluaisi satuttaa sinua
mutta en voi taata
ettenkö tekisi sitä
jos minun on p a k k o
pyydän
lähde
pois
tämä on pahin painajaiseni
josta en osaa herätä
en halua sinun sanovan
että hengitä rauhassa
en oikeasti jaksa tätä
mene
p o i s
26. maaliskuuta 2020
4. maaliskuuta 2020
et olisi koskaan lakannut rakastamasta minua
Tiedän, ettei minulla ollut oikeutta vaatia sinua odottamaan.
Ei edes pyytää.
Enkä minä valinnut olla se, joka tuntee näin.
Että hetkittäin rakastan niin paljon, ettei millään muulla ole merkitystä.
Että olen valmis olemaan tyttöystävä, vaimo ja äiti.
Mutta jota ahdistaa sitoutua ja osoittaa läheisyyttä muiden nähden.
Joka jättää oven raolleen, koska ääni mielessäni kysyy, olenko aivan varma, että tämä tulee toimimaan.
Entä jos tulee joku toinen, jonka kanssa kaikki toimii vain paremmin.
Emme puhu viikkoon.
Yritän saada sinut uskomaan uudelleen meihin.
Hymyilen puhuessani sinulle rakkaudesta ja luvatessani nyt yrittää täysillä.
Ja vaikka en voi tietää, mitä sinä tulet vastaamaan, kaikki tuntuu liian helpolta.
Ihan kuin tietäisin, mitä minun pitää sanoa sinulle saadakseni sinut luottamaan minuun.
Kierrät kätesi ympärilleni.
Voin kuulla sydämesi lyönnit ja mietin, miten en ikinä haluaisi päästää sinusta irti.
Haluan vain katsella silmiäsi ja uskoa, että olemme toisillemme ne oikeat.
Nukahtaessani toivon, että vielä joskus voin käpertyä viereesi nukkumaan yhteisen kotimme katon alle.
Tuntea olevani turvassa.
Itken puhuessani ajatuksistani, jotka tekevät niin pirun kipeää.
Toivon koko sydämestäni, että ymmärtäisit lohduttaa minua.
Halaisit niin kauan, että kyyneleet kuivuisivat poskilleni.
Mutta sinä siirryt kauemmaksi ja minusta tuntuu, että välillämme ollut yhteys heikkenee entisestään.
Sanon, miten meidän välillemme ei ole henkistä yhteyttä.
Ja että haluamme liian erilaisia asioita tulevaisuudeltamme.
Pelkään niin paljon.
Tunnen, miten ahdistus ottaa minusta jälleen vallan.
Tärisen koko matkan ajaessani kotiin.
Aavistan, ettei meitä tule koskaan enää olemaan.
Ja se repii sydämeni hajalle.
Saa minut vuodattamaan vieläkin vuolaampia kyyneleitä.
Enkä enää näe sinua vierelläni ajatellessani tulevaisuuttani.
Haluaisin kuolla.
Olen ajatellut niin jo useamman kerran, ja se todella pelottaa minua.
Haluaisin pyytää sinua tulemaan takaisin.
Haluaisin sinun halaavan minua ja sanovan, että kaikki vielä järjestyy.
Haluaisin, että et olisi luovuttanut.
Tällä kertaa sinä olit se, joka hylkäsi.
Ja se tuntuu niin raastavalta ja lopulliselta.
Huomaan kyseenalaistavani sinun sanojasi rakkaudesta minuun.
Jos todella olisit rakastanut, et olisi päästänyt minusta irti.
Olisit odottanut niin kauan, että olisin valmis.
Olisit hyväksynyt sen, että tarvitsen paljon aikaa olla yksin.
Olisit selvinnyt kuukaudet ilman kosketustani.
Olisit ottanut minut sellaisena kuin olen ilman kysymyksiä siitä, milloin minä viimein tiedän, rakastanko sinua.
Tai oletko sinä minulle se oikea.
Jos todella olisit rakastanut, et olisi koskaan lakannut rakastamasta minua.
Ja silti tiedän, että en saisi ajatella niin.
Tiedän, että väsyit odottamaan minua.
Väsyit kuulemaan lupauksiani, joita en kyennyt täyttämään.
Väsyit rakastamaan ihmistä, joka ei osannut rakastaa sinua takaisin.
Ja silti löydän itseni ajattelemasta yhä uudelleen ja uudelleen, että haluaisin vain kuolla.
Ei edes pyytää.
Enkä minä valinnut olla se, joka tuntee näin.
Että hetkittäin rakastan niin paljon, ettei millään muulla ole merkitystä.
Että olen valmis olemaan tyttöystävä, vaimo ja äiti.
Mutta jota ahdistaa sitoutua ja osoittaa läheisyyttä muiden nähden.
Joka jättää oven raolleen, koska ääni mielessäni kysyy, olenko aivan varma, että tämä tulee toimimaan.
Entä jos tulee joku toinen, jonka kanssa kaikki toimii vain paremmin.
Emme puhu viikkoon.
Yritän saada sinut uskomaan uudelleen meihin.
Hymyilen puhuessani sinulle rakkaudesta ja luvatessani nyt yrittää täysillä.
Ja vaikka en voi tietää, mitä sinä tulet vastaamaan, kaikki tuntuu liian helpolta.
Ihan kuin tietäisin, mitä minun pitää sanoa sinulle saadakseni sinut luottamaan minuun.
Kierrät kätesi ympärilleni.
Voin kuulla sydämesi lyönnit ja mietin, miten en ikinä haluaisi päästää sinusta irti.
Haluan vain katsella silmiäsi ja uskoa, että olemme toisillemme ne oikeat.
Nukahtaessani toivon, että vielä joskus voin käpertyä viereesi nukkumaan yhteisen kotimme katon alle.
Tuntea olevani turvassa.
Itken puhuessani ajatuksistani, jotka tekevät niin pirun kipeää.
Toivon koko sydämestäni, että ymmärtäisit lohduttaa minua.
Halaisit niin kauan, että kyyneleet kuivuisivat poskilleni.
Mutta sinä siirryt kauemmaksi ja minusta tuntuu, että välillämme ollut yhteys heikkenee entisestään.
Sanon, miten meidän välillemme ei ole henkistä yhteyttä.
Ja että haluamme liian erilaisia asioita tulevaisuudeltamme.
Pelkään niin paljon.
Tunnen, miten ahdistus ottaa minusta jälleen vallan.
Tärisen koko matkan ajaessani kotiin.
Aavistan, ettei meitä tule koskaan enää olemaan.
Ja se repii sydämeni hajalle.
Saa minut vuodattamaan vieläkin vuolaampia kyyneleitä.
Enkä enää näe sinua vierelläni ajatellessani tulevaisuuttani.
Haluaisin kuolla.
Olen ajatellut niin jo useamman kerran, ja se todella pelottaa minua.
Haluaisin pyytää sinua tulemaan takaisin.
Haluaisin sinun halaavan minua ja sanovan, että kaikki vielä järjestyy.
Haluaisin, että et olisi luovuttanut.
Tällä kertaa sinä olit se, joka hylkäsi.
Ja se tuntuu niin raastavalta ja lopulliselta.
Huomaan kyseenalaistavani sinun sanojasi rakkaudesta minuun.
Jos todella olisit rakastanut, et olisi päästänyt minusta irti.
Olisit odottanut niin kauan, että olisin valmis.
Olisit hyväksynyt sen, että tarvitsen paljon aikaa olla yksin.
Olisit selvinnyt kuukaudet ilman kosketustani.
Olisit ottanut minut sellaisena kuin olen ilman kysymyksiä siitä, milloin minä viimein tiedän, rakastanko sinua.
Tai oletko sinä minulle se oikea.
Jos todella olisit rakastanut, et olisi koskaan lakannut rakastamasta minua.
Ja silti tiedän, että en saisi ajatella niin.
Tiedän, että väsyit odottamaan minua.
Väsyit kuulemaan lupauksiani, joita en kyennyt täyttämään.
Väsyit rakastamaan ihmistä, joka ei osannut rakastaa sinua takaisin.
Ja silti löydän itseni ajattelemasta yhä uudelleen ja uudelleen, että haluaisin vain kuolla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)