Oon taas tässä. Herättelemässä tätä blogia henkiin.
Siitä on jo ikuisuus, kun mä päätin panostaa vaan yhteen blogiin. Tuntu, ettei ihmisiä kiinnosta niinkään mun arki, vaan se, miten kirjoitan. Nyt mä kuitenkin päätin, että mä haluan vielä yrittää. Uudelleen.
Syksyllä aloitin lähihoitajan opinnot. Mä en osaa sanoa oonko niin sanotusti omalla alalla vai en. Ehkä aina näyttää. Mua kiinnostais opiskella tuo ammatti loppuun oppisopimuksella, mutta ensin pitäis hoitaa tämä vuosi loppuun ja ens syksynä ois muutto edessä toiselle paikkakunnalle.
Tuntuu, että kaipaan vaihtelua. Oon hetken siellä ja sitten taas hetken täällä. Nautin kaikesta uudesta. Se antaa elämään jotenkin vain niin paljon.
Ja sitten. Vastaus siihen niin yleiseen kysymykseen. Miten mulla menee?
Mulla menee hyvin. Oikeasti. Vaikka koulu ei tällä hetkellä nappaa niin paljon kuin haluaisin, on silti asioita, jotka saa mut onnelliseksi just nyt.
Mun vierellä on tosi tärkeitä ja välittäviä ihmisiä. Sellasia, jotka pysyy siinä varmasti vielä pitkään, ellei koko loppu elämän. Semmosia elämän mittaisia ystäviä.
Sain viettää kesän jenkeissä. Se kasvatti monessakin suhteessa tosi paljon. Se opetti ymmärtämään, että täytyy osata rakastaa ensin itseään ennen kuin voi rakastaa muita. Se opetti, että kyllä elämä kantaa, aina. Ja se opetti mua arvostamaan sitä, että mä voin ja saan elää.
Tässä mä oon. Ylpeänä ja ennakkoluulottomampana kuin ennen. Ja tästä ei ole kuin suunta ylöspäin.