Sisälle kasvanut musta möykky muistuttaa aika ajoin olemassaolostaan. Miksi se muka olisi kadonnut vuosien jälkeen, kun sillä joskus oli niin paljon valtaa muhun. Ehkä se pitelee edelleen lankoja hyppysissään. Määrää tahdin mun elämässä.
- Vaarilla on nyt ikijoulu, mummo totesi, kun laskettiin kynttilöitä hautakummun päälle. Ihmettelen, miten mummo jaksaa olla niin vahva. Kai suru on kaivautunut niin syvälle, ettei se tule esiin ihan jokaisessa hetkessä. Jotenkin oletan, että ihmiset surevat samalla tavalla kuin mä. Alkavat kyynelehtiä heti, kun muisto läheisestä ihmisestä tulee mieleen. Väliin on niin ikävä, etten meinaa kestää. Silti sinnittelen edelleen.
Mietin mun elämän tarkoitusta. Mihin se mua kannattelee. Mihin mun tie vie. Oon niin hukassa ja yksin. Tuntuu, ettei juuri kukaan kykene ymmärtämään. Haluaisin vaan olla. Mutta sekin ahdistaa. Haluaisin lähteä opiskelemaan, mutten tiedä, mitä ja minne. Joten sekin ahdistaa.
Kohta pakkaan matkalaukut ja lähden matkalle, joka voi olla yksi elämäni hienoimmista tai surkeimmista. En tiedä, mikä mua siellä odottaa. Onko mun yhtään parempi olla. Väliin mietin, etten haluaisi edes lähteä. Joinakin päivinä olisin valmis lähtemään vaikka heti.
Mutta vaikka elämä tuntuu juuri nyt tältä, ei se välttämättä tunnu siltä enää huomenna. Vesisateen jälkeen paistaa aina aurinko. Ja sumunkin läpi näkyy valoa. Kyllä mäkin vielä nousen täältä sitten kun mulla on vähän enemmän voimia siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti