kyyneleet

Ne ruton kyyneleet kastelee mun paidan ja saa kasvorasvan valumaan pitkin ja poikin mun kasvoja. Ihan sama, oonko elossa vai en. Ketään ei kiinnosta. Kaikilla on hyvä olla jossain. Joidenkin muiden ihmisten kanssa. Mä oon yksin kotona. Istun pilkkopimeässä huoneessa ja mun tekis mieli huutaa. Että edes yksi ihminen tulis ja kysyis -onko kaikki hyvin? Ja se näkis mun poskelle valuneet kyyneleet. Näkis, miten rikki mä oon. Se ottais mut halaukseen ja sanois, että kyllä kaikki järjestyy.

Sen sijaan riitelen äidin kans heti autossa, kun se hakee mut juna-asemalta. Oon niin väsyny sen turhanpäiväsiin kysymyksiin ja samalla mun pää jyskyttää kivusta. Unta on takana muutama tunti. En ollu saanu nukuttua. Olin stressannu jälleen kerran elämästä, työharjoittelusta ja ihmissuhteista.

Soitin mun eksälle eilen. Tärisin melkein koko puhelun ajan, ku olin niin shokissa, vähän ahdistunut ja jännittynyt. Sen jälkeen mun ovelle ilmesty ihminen, josta välitän. Mutten tiedä lainkaan, mitä se ajattelee musta. Toisinaan tekis mieli hukuttaa mun kaikki ajatukset ämpäriin. Voisin kattoa, ku ne putois yksitellen sinne ja voisin nauraa niille, ku ne ois hädässä. Sitten nostaisin sieltä takas vaan ne tietyt. Ne onnelliset.

Stressitasot nousee, mitä lähempänä työharjottelu on. Viikko. Neljä päivää. Kaks yötä jne. Mistä repiä voimavaroja. Mistä saada voimia arkeen. Että jaksaisi edes elää. 

Anteeksi. Oon vaan niin väsynyt. Ja niin totaalisen yksin. Ja tuntuu, ettei kukaan voi auttaa. En tiiä, haluisko joku edes.