kadonnut

Hetkittäin tuntui siltä kuin korttitalo olisi romahtanut alas. Sinnittelin, vaikka en aina edes tiennyt miksi. Olo sisimmässä oli tyhjä, enkä löytänyt sanoja niille kaikille ajatuksille, jotka risteilivät päässäni jatkuvasti.

Mä olen ihan hajalla ja rikki, hoin jatkuvasti mielessäni, kun en kyennyt yhdistämään syitä, mistä se kaikki johtui. Päässäni pyöri vain sama kela uudestaan ja uudestaan, jossa seisoin keskellä huonetta, jossa ei ollut seiniä. Tila oli ääretön. Se ei alkanut mistään, mutta se ei myöskään loppunut mihinkään. Välillä saatoin nähdä välähdyksen väreistä, mutta lopulta nekin hiipuivat olemattomiin. Arki rullasi eteenpäin kuin päättymättömät liukuportaat ja mä vain vaivoin pysyin kyydissä.

Kävin töissä ja illat hengasin muiden kanssa. Olin onnellinenkin, mutta silti sisälläni oleva tyhjä möykky ei kadonnut hetkeksikään.

Sanoja ei ollut kertomaan toisille, eikä itsellekään, miksi mielessä kalvoi jatkuvasti se ajatus, että pelkäsin ettei sitä jotakin voinut korjata. Että ehkä kukaan ei saisi mua enää ehjäksi.

Mitä pidempään terapia jatkui, sitä varmempi siitä olin, että jokin oli pahasti pielessä.

Miksi mulla ei voinut vaan olla kaikki hyvin niin kuin toisilla.

Toisinaan tuntui, että ei mulla ollut muuta kuin usko. Riipuin siinä pienessä toivossa kiinni kuin ankkurissa, joka toivon mukaan pitelisi mut vielä joten kuten pinnalla.

Välillä pelkäsin, että mä sekoaisin. Joutuisin hullujen huoneelle. Kadottaisin oman itseni. Että kaikki ne syyt, miksi halusin yhä elää, vain katoaisivat ja jättäisivät mut seisomaan yksin paljaalle ja kylmälle kalliolle, jonka seinämiä vasten vaahtopaat vyöryisivät.

Oli pelottavaa ajatella, että joskus olin toivonut kuolevani. Ajatellut, että sitten mun ei tarvitsisi enää kestää sitä ahdistusta, joka lamaannutti kehon ja sai mielen järkkymään.

Pahinta oli se, että lakkasin puhumasta asioista, joista pelkäsin muiden huolestuvan liikaa ja siinä samalla loin sisälleni lisää mörköjä, jotka ottivat päivä päivältä yliotteen ajatuksissani.

Mulla oli periaatteessa kaikki ihan hyvin, mutta silti samaan aikaan mikään ei ollut hyvin.

tiedän, että olen rikki

Elokuu. Ja musta tuntuu, etten enää osaa kirjoittaa. Että sanat, jotka yleensä soljuvat niin helpon tuntoisesti ovat vain liian kauan keitettyä puuroa, joka on kasaantunut mytyksi kattilan pohjalle. 

Tiedän, että olen rikki. 

Ja jo pelkkä tuon lauseen kirjoittaminen saa mun silmät kostumaan. 

Rikki, särkynyt, pirstaloitunut. 

Jokin, josta mulla on ehkä vain aavistus, laukaisee tilan, jossa kroppa tärisee ja ajatukset syöksyvät suoraan syvälle pimeään. 

En tiedä, miksi mieli kaipaa takaisin sinne, missä ei ollut hyvä olla. Sinne, missä elämä oli vessakopissa vietettyjä välitunteja ja äänetöntä itkua. Oloa, ettei mikään voi koskaan muuttua paremmaksi. 

Vai onko se tämä syksy, joka muistuttaa siitä päivästä, jolloin kaikki olisi voinut päättyä. 

Annan sinun istua viereeni ja rutistaa lujasti hartioista. 

En kykene edes itkemään. Niin pohjatonta se olo on.

Tunne, että oli se aika, jolloin kukaan ei ollut lähellä. Jolloin kukaan ei huomannut, miten oli niin paha olla. Jolloin hymyilin ja sanoin, että kaikki on ihan hyvin, vaikka jokaisen sanan takana mieleni huusi - ettekö te näe, että mä en enää jaksa...

Ja kuitenkin tiedän, ettei mikään jatku ikuisesti.

Että pian selkää silittävä käsi rauhoittaa. Että mieli kirkastuu ja jossain näkyy taas hippunen valoa. 

Ja että tällä kertaa minun ei enää tarvitse piilottaa kyyneliä.

- ei ole mitään hätää

Mikään ei pidättele kyyneliäni. Itku tulee jostain syvältä. Kumpuaa niin voimakkaana, etten kykene taistelemaan sitä vastaan. Yritän kysyä itseltäni, mitä mä oikeastaan pelkään. Pelkäänkö nukahtamista, väsymystä vai unihalvauksia. Pelkäänkö sitä tunnetta, etten ole varma pärjäänkö. Toisinaan näen itseni yksin keskellä kaikkea. Kaikkea, jonka paino saa mut romahtamaan, eikä kukaan pysty pelastamaan mua. Ajatukset on sekavia ja ne poukkoilee siellä ja täällä. Kun pitäisi elää tätä hetkeä, olen jo kerennyt ajatella elämäni kuukausien päähän. Ehkä jopa vuosien. Psykologi sanoo, että mun pitäisi pysähtyä. Keskittyä siihen, mitä mä haluan tässä ja nyt. Mietin kuolemaa. Miksi sen pitää olla niin lopullista. Miksi pitää pelätä, mihin päätyy vai päätyykö mihinkään. Että eikö voisi vain riittää, että jaksaisi elää sen surun kanssa, joka puristaa rintakehän kasaan ja saa tuntemaan itsensä niin pieneksi ja hauraaksi. Jos vain voisi sanoa jollekin, että pysyisitkö tässä. Halaisitko niin kauan ja lujaa, että kyyneleet kuivuisivat poskille. Kuiskaisitko korvaani vielä silloinkin, kun pitäisi alkaa nukkumaan, että - ei ole mitään hätää. sä kyllä selviät. Peittelisitkö mut untuvapeiton alle ja valvoisit vierellä siihen asti, että nukahdan. Ja jos yöllä heräisin pimeydessä, kuulisin sun levollisen hengityksen niin tietäisin, etten mä ole yksin.

en enää tiedä, mitä on rakkaus

Vielä joskus lakkaan ajattelemasta, mistä kaikesta sain hetken ajan pitää kiinni. Kun katseesi kertoi, miten onnellinen olit ollessasi kanssani. Kun kätesi puristivat minut kehoasi vasten ja kuiskasit korvaani, miten paljon rakastitkaan minua. Kun kuvittelin, että mikään ei voisi tulla väliimme. Ja kuitenkin, jokainen yhdessä vietetty hetki ajoi meitä erilleen. Jokainen lausuttu sana rikkoi jotain sisältäni. Jokainen päivä, jolloin pelkäsin, etten huomenna enää osaakaan rakastaa, sai sinutkin pelkäämään samaa. Emmekä enää kyenneet löytämään tietä takaisin.

En tiedä, mitä kaikkea opin siitä, että kerran oli me. Mutta ehkä pahinta kaikessa on kuitenkin se, etten enää tiedä, mitä on rakkaus. Enkä voi tietää, onko jossain joku toinen. Joku, jonka kanssa koko maailma tuntuisi sirpaloituvan. Eikä olisi enää syitä pelätä.

ja minä luotin sokeasti sinuun

Äänenpaino sanoissasi kertoo kaiken siitä, mitä en halunnut koskaan kuulla. Sen, miten syvästi petin sinut. Ja miten lakkasin olemasta jotain, mitä kykenit rakastamaan. 

En tiedä, olenko oppinut sääntöjä rakkaudelle, sillä olen melko varma, ettei meillä koskaan ollut sellaisia. 

Halusin vain pitää sinut vierelläni, koska paetessasi aamulla minun vielä nukkuessani, tuntui kuin jokin olisi repinyt sydäntäni kappaleiksi. Enkä jaksa uskoa, että kukaan haluaisi vapaaehtoisesti särkyä. 

Ymmärsin vasta myöhemmin, ettet oikeasti koskaan välittänyt minusta. Välitit vain itsestäsi. Pyysit minua unohtamaan menneisyyteni. Aloittamaan kanssasi alusta. Toistelit sitä, miten sinulla oli vastaus kysymyksiini, joita edes ammattiauttajat eivät olleet koskaan saaneet ratkaistua. Ja minä luotin sokeasti sinuun. En muista koskaan epäilleeni, ettetkö olisi ollut kanssani vain rakkaudesta. Mutta joskus todellisuuden pitää pudottaa maanpinnalle niin, että satutan itseni. Enhän voisi muuten ymmärtää, ettemme olleet koskaan olleetkaan toisillemme - ne oikeat. 

Edes kyyneleet eivät puhdista sieluani, joka on tahriintunut. Ja huomaan kysyväni itseltäni, miten voin koskaan enää uskoa rakkauteen. 

oletko nyt onnellinen

en usko, että koskaan ymmärsit,
miten paljon sun sanat satuttivat.
miten syvälle ne iskivät ihooni.
ja vaikka sanoit, että hain sääliä,
olit kaiken aikaa niin väärässä.

halusin vain jonkun hyväksyvän minut
sellaisena kuin olen.
että joku olisi nähnyt
särkyneen sieluni
ja tuskan katseessani.

ja miten minä kuvittelinkaan,
että olisin voinut luottaa sinuun.
mutta sinä petit sydämeni,
rikkomalla minut
vain yhä pienempiin ja pienempiin osiin.

en nähnyt,
minkälainen rikkaus on saada elää.
näin vain seiniä,
joita en ikinä kykenisi ylittämään.
jokia, joiden virta veisi minut mukanaan.

ja ehkä siksi.
kuolema kävi lähelläni.
piteli hetken mekkoni helmasta kiinni.

ja kyllä.
minä haluan uskon, että jos olisit tiennyt,
miten paljon yhdellä sanalla on voimaa,
olisit jättänyt sen sanomatta.

tulen kantamaan jättämäsi arvet
koko loppuelämäni.
oletko nyt onnellinen?

kaukaisuudessa

katson.
katson kauan.
katson kauas.
katson kunnes silmäni täyttyvät kyynelistä,
enkä enää kykene katsomaan.
kauan sitten sillä samalla rannalla ukki katsoi kaukaisuuteen
ja mietin, että mitähän se näki siellä kaukana.
en kuitenkaan voi enää kysyä,
koska sen kevään jälkeen ukki oli ihan liian kaukana.
kauempana.
enkä ehkä enää haluaisi katsoa,
vaikka voisinkin.
nyt kuitenkin tiedän,
mitä ukki näki siellä kaikista kauimpana.
kaukaisuudessa.