tiedän, että olen rikki

Elokuu. Ja musta tuntuu, etten enää osaa kirjoittaa. Että sanat, jotka yleensä soljuvat niin helpon tuntoisesti ovat vain liian kauan keitettyä puuroa, joka on kasaantunut mytyksi kattilan pohjalle. 

Tiedän, että olen rikki. 

Ja jo pelkkä tuon lauseen kirjoittaminen saa mun silmät kostumaan. 

Rikki, särkynyt, pirstaloitunut. 

Jokin, josta mulla on ehkä vain aavistus, laukaisee tilan, jossa kroppa tärisee ja ajatukset syöksyvät suoraan syvälle pimeään. 

En tiedä, miksi mieli kaipaa takaisin sinne, missä ei ollut hyvä olla. Sinne, missä elämä oli vessakopissa vietettyjä välitunteja ja äänetöntä itkua. Oloa, ettei mikään voi koskaan muuttua paremmaksi. 

Vai onko se tämä syksy, joka muistuttaa siitä päivästä, jolloin kaikki olisi voinut päättyä. 

Annan sinun istua viereeni ja rutistaa lujasti hartioista. 

En kykene edes itkemään. Niin pohjatonta se olo on.

Tunne, että oli se aika, jolloin kukaan ei ollut lähellä. Jolloin kukaan ei huomannut, miten oli niin paha olla. Jolloin hymyilin ja sanoin, että kaikki on ihan hyvin, vaikka jokaisen sanan takana mieleni huusi - ettekö te näe, että mä en enää jaksa...

Ja kuitenkin tiedän, ettei mikään jatku ikuisesti.

Että pian selkää silittävä käsi rauhoittaa. Että mieli kirkastuu ja jossain näkyy taas hippunen valoa. 

Ja että tällä kertaa minun ei enää tarvitse piilottaa kyyneliä.