Mikään ei pidättele kyyneliäni. Itku tulee jostain syvältä. Kumpuaa niin voimakkaana, etten kykene taistelemaan sitä vastaan. Yritän kysyä itseltäni, mitä mä oikeastaan pelkään. Pelkäänkö nukahtamista, väsymystä vai unihalvauksia. Pelkäänkö sitä tunnetta, etten ole varma pärjäänkö. Toisinaan näen itseni yksin keskellä kaikkea. Kaikkea, jonka paino saa mut romahtamaan, eikä kukaan pysty pelastamaan mua. Ajatukset on sekavia ja ne poukkoilee siellä ja täällä. Kun pitäisi elää tätä hetkeä, olen jo kerennyt ajatella elämäni kuukausien päähän. Ehkä jopa vuosien. Psykologi sanoo, että mun pitäisi pysähtyä. Keskittyä siihen, mitä mä haluan tässä ja nyt. Mietin kuolemaa. Miksi sen pitää olla niin lopullista. Miksi pitää pelätä, mihin päätyy vai päätyykö mihinkään. Että eikö voisi vain riittää, että jaksaisi elää sen surun kanssa, joka puristaa rintakehän kasaan ja saa tuntemaan itsensä niin pieneksi ja hauraaksi. Jos vain voisi sanoa jollekin, että pysyisitkö tässä. Halaisitko niin kauan ja lujaa, että kyyneleet kuivuisivat poskille. Kuiskaisitko korvaani vielä silloinkin, kun pitäisi alkaa nukkumaan, että - ei ole mitään hätää. sä kyllä selviät. Peittelisitkö mut untuvapeiton alle ja valvoisit vierellä siihen asti, että nukahdan. Ja jos yöllä heräisin pimeydessä, kuulisin sun levollisen hengityksen niin tietäisin, etten mä ole yksin.
