Hymyilen. Kyselen ummet ja lammet siskon poikaystävästä ja sen perheestä. Iloitsen toisen siskon lapsesta. Onnittelen vasta avioituneita ystäviä ja kihloihin menneitä. Mutta samaan aikaan mielessä myllertää ristiriita.
Toisen puhelin kilahtaa saapuneen viestin merkiksi. Ja jostain syvältä se ajatus tulee.
-Kukaan ei kaipaa mua.
Saattaa olla päivä, ettei kukaan ole ottanut yhteyttä. Ja en siis laske niitä "öitä" viestejä yhteydenotoksi. Ne menevät kaikille. Eikä ketään oikeasti edes kiinnosta, tulenko vastanneeksi niihin vai en.
-Siellä ei tällä kertaa ollut ketään kivaa poikaa.
Ei ollut ei. Melkein toivon, että olisi ollut. Ihan vain siksi, ettei kukaan kysyisi, olenko vielä löytänyt ketään sillä uskon, että he tietäisivät, jos olisin.
-Ihan kaverimielessä?
Missä muussakaan. En tapaa ihmisiä siksi, että olisin kiinnostunut pelkästään tunteiden vuoksi. Ihminen ensin. Sitten tunteet. Tekisi mieli olla enää juttelematta. En ymmärrä, miten ystävän tapaamisenkin voi kyseenalaistaa niin väärin. Olisiko helpompi vain olla tutustumatta uusiin ihmisiin. Ei tarvitsisi selitellä, etten ole kiinnostunut, eikä myöskään kertoa toiselle, etten enää pysty näkemään, kun nyt ahdistaa ihan suunnattomasti.
Toivon, että jossain on joku, joka näkee sisälleni. Tietää, että olen oikeasti vain niin sosiaalinen ja halukas tutustumaan uusiin ihmisiin ystävinä. Joku, jolle olisin kaikki kaikessa. Joku, jolle kelpaisin juuri sellaisena kuin olen. Kaikkine vikoine ja virheineen.