Menin äitienpäiväksi kotiin, vaikka mun ei ollut tarkoitus. Ahdisti. Itketti. Oon viime aikoina pyöritellyt ajatuksissa niin paljon kotiin ja perheeseen liittyviä asioita, että ne kaikki puski väkisin pintaan. Iltaa kohden olo kuitenkin parani ja osasin nauttia perheen seurasta. Varsinkin, kun tiesin, ettemme tulisi hetkeen näkemään tällä tavalla.
Ukin hautajaisten jälkeen mä oon ollut aika loppu. On tuntunut liian suurelta taakalta tehdä itsenäisiä koulutehtäviä tai edes keskittyä koulunkäyntiin. Tunneilla ajatukset on harhailleet ihan muualle. Pois valkoisesta luokkatilasta tasaisen puheensorinan luota. Oli tunne, että haluan olla vain yksin. Että olis mahdollisuus käsitellä niitä tunteita, jotka samaan aikaan tuntui tosi vierailta, mutta kuitenkin tutuilta. Olenhan menettänyt veljeni, kun olin viisi vuotias.
Lähennyin sisarusten kans ajomatkalla hautajaisista kotiin. Puhuttiin kaikesta. Niistä lapsuuden ja nuoruuden kipeistä jutuista. Siitä, miten jokaisella meistä on ollut vaikeaa. Ja ensimmäistä kertaa ikinä mä koin, etten ole näiden asioiden kanssa yksin. Ja että mulla on lupa kokea niin kuin mä koen.
Oon fiilistellyt kevättä ja tulevaa ulkomaan matkaa. Vihertyvää nurmikkoa, lintujen laulua ja ystävien näkemistä. Pitkästä aikaa on voimia nähdä muita ihmisiä ja keskustella elämästä. Mun ystävän sanoin -saat vähän taukoa kaikesta. tekee varmasti hyvää sulle.
Kesä poissa Suomesta antaa varmasti aikaa uusille ajatuksille. Ehkä löydän uusia haaveita ja keksin, mitä tulen tekemään sen jälkeen, kun syksyllä valmistun koulusta.
Nyt kuitenkin haluan vain elää. Ja nauttia kaikesta, mitä mun elämässä tuleekaan tapahtumaan.
