hukassa

En kyennyt menemään kouluun tänään. Tunnen aika-ajoittain yksinäisyyttä. Koen epäonnistuneeni monissa asioissa. Tunnen syyllisyyttä siitä, miten olen kohdellut ihmisiä. Välillä pelkään hajoavani. Että en enää jaksakaan olla vahva ja luovutan. 

Toisinaan tsemppaan itseäni. Mä olen hyvä. Mä riitän. Toisinaan tekis mieli nukkua koko elämän ohi, kun tuntuu, ettei muuta vaihtoehtoa enää ole. Oon väsynyt. Loppu. Ja niin järkyttävän särkynyttä lasia, ettei sitä korjata ihan hetkessä.

En koe olevani masentunut. Tunnen olevani yksinkertaisesti vain niin hukassa, että se tekee mut äärettömän surulliseksi. En jaksa tehdä sitä tai tuota. Olen yrittänyt niin monta kertaa ja kuitenkaan koskaan mikään ei mene niin kuin toivoisin. Tai haluaisin. 

Joinain päivinä elän täysillä. Olen hetkittäin onnellinen. Nautin elämästä. Tuntuu, että kaikki on hyvin juuri nyt ja se riittää sillä hetkellä. Ympärillä on ihmisiä, joiden seurassa tunnen, että minulla on merkitystä. Ja että minusta välitetään. Joinain päivinä taas putoan, eikä minulla ole enää voimia pitää kiinni mistään. Nukun. Ja nukun vielä lisää. Nukun niin kauan, etten tahtoisi enää edes herätä.

En halua kuolla. Mutten myöskään aina jaksaisi elää. Niin yksinkertaista se on. Ja niin vaikeaa. Olla samalla kertaa sekä vihainen elämästä ja kiitollinen, että saa elää.